Kolumni
Viime sunnuntaina 25. lokakuuta Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi julkaisi kolumnin: ”Alexander Stubb, milloin soittaisit Moskovaan?”
Siinä Yläjärvi sanoi mm.: ”Joskus omalla yhteydenpidolla voi myös koettaa estää sen, että asioista päätetään Suomen ohi ja yli…. Viime kevään jälkeen tämä riski on kasvanut, sillä liittolaisemme Yhdysvaltojen toiminta on muuttunut.
Yhdysvallat on presidenttinsä johdolla lähentynyt viime aikoina nopeasti ja avoimesti Venäjää. Tämä vaikuttaa johtaneen siihen, että Eurooppa katsoo yhä enemmän sivusta, kun Yhdysvallat ja Venäjä pitävät linjansa auki, kaikesta päätellen yhä tiiviimmin.
Tiedämmekö todella, mitä Yhdysvallat ja Venäjä puhuvat Euroopan – ja sitä myötä Suomen – tulevaisuudesta ja asemasta? Voimmeko luottaa Yhdysvaltoihin ja siihen, että maa näkee Suomen intressit? Ovatko ne Yhdysvaltojen nykyisten intressien kanssa edes yhteneväiset?
Tämän takia on syytä pohtia, onko pidemmällä aikavälillä järkevää, että katsomme vierestä, kun Donald Trumpin täysin ennakoimaton hallinto pitää omaa yhteyttä Moskovaan. Mitä voitamme ulkopoliittisesti sillä, että pidämme omat linjamme pysyvästi jäissä?
Samalla on voitava keskustella realistisesti paitsi aseista myös diplomatiasta. Venäjä-politiikasta on puhuttava avoimemmin riippumatta siitä, onko kyse Suomen omasta vai EU-maiden yhteisestä ulkopolitiikasta.
On uskallettava punnita, mitä hyötyä on siitä, että jätämme yhteydenpidon globaaleille suurvalloille, verrattuna siihen, että pohtisimme aktiivisemmin omaa Venäjä-suhdettamme, kenties yhdessä muiden EU-maiden kanssa.
Suomen tulee tukea Ukrainaa ja varautua oman maan puolustamiseen. Maamme tarvitsee silti lopulta myös laajemman aktiivisen Venäjä-politiikan. Nyt vaikuttaa valitettavasti siltä, että Yhdysvallat ja Venäjä kommunikoivat Euroopan ohi, eikä sille näy loppua.
Suomi ei voi olla pieni rajamaa, jonka asioista lopulta puhutaan vain Donald Trumpin ja Vladimir Putinin kesken. Siksi Suomessa on voitava myös kysyä ääneen, milloin Stubb voisi soittaa Suomen omista asioista Moskovaan ja mitä sellainen edellyttäisi.”
Sen jälkeen Helsingin Sanomat julkaisi tiistaina yöllä 27.10. pääministeri Petteri Orpon haastattelun, jonka mukaan, ”Euroopan tai Suomen ei ole vielä aika avata kahdenvälisiä yhteyksiä Venäjään.”
Vilkkaat päivät
Pääministerin lausuntoa seurasivat samana aamuna n. klo 11 olivat ensimmäiset uutiset presidentti Stubbin ja Norjan pääministeri Stören aamuisesta puolentoista tunnin puhelinkeskustelusta presidentti Putinin kanssa. Sen jälkeen merkittävimmät tiedot olivat Ukrainan presidentti Zelenskyi pyyntö soitolle sekä sopiminen ennalta Yhdysvaltojen kanssa kuten myös presidentti Niinistön antama tuki.
Toinen puoli jatkoa oli Tanskan pääministeri Mette Frederiksenin varsin jyrkkä ja Ruotsin pääministeri Ulf Kristersson vähän maltillisempi kritiikki. Kolmas puoli on sitten ollut kotimaisten ja osin ulkomaistenkin ”asiantuntijoiden” varsin hämmentynyt tuki tai vastustus. Suomen valtamedioissa tuki oli kuitenkin varsin hyvin ennalta koordinoitua.
Päivän päätteeksi Suomen ulkopolitiikasta virallisesti vastaava Tasavallan presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta tiedotti klo 18.53, että se ”sai katsauksen tasavallan presidentti Alexander Stubbin ja Norjan pääministeri Jonas Gahr Storen käymästä keskustelusta Venäjän presidentti Vladimir Putinin kanssa”.
Tarina jatkui keskiviikkona 28. lokakuuta Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa ”Suomen on oltava ulkopolitiikassa oma toimija”. Pyörittelyn jälkeen se päätyi johtopäätökseen: ”Tässä tilanteessa moni näyttää edelleen ajattelevan, että yhtenäisyyden ja toimien vaatiminen EU:lta olisi jonkinlainen toimi. Viimeistään viime kesän kiistat uusista pakotteista kuitenkin osoittivat, että EU:ssa tuuli on kääntynyt. Suomen on oltava vastakin aktiivinen EU:ssa ja vaikutettava sen linjaan, mutta Suomi ei toimi ulkopolitiikassa vain EU:n kautta. On entistä tärkeämpää, että Suomi varmistaa koko ajan olevansa toimija.”
Parin päivän ja yön tapahtumia ei voine kutsua aivan Mannerheim hetkeksi, mutta Suomen ulkopolitiikan pitkässä historiassa on myös ulkopoliittisen johdon komeita voltteja suorin vartaloin – joko vastoin Päivälehti-Helsingin Sanomien kantaa tai sen tuella. Kumpikin oli nyt korostanut pitkään ideologisen tai arvopohjaisen ulkopolitiikan erilaisia versioita, ja nyt kumpikin tuli julkisesti reaalimaailmaan muutamassa päivässä ja yössä. Tosin Helsingin Sanomien valmisteluvaiheita on ollut näkyvissä jo jonkin aikaa kuten Erja Yläjärven kutsuminen vastaavaksi päätoimittajaksi järjestelyt pääkirjoitustoimituksessa.
Itse asiassa ainoan johdonmukaisen ja kokonaisvaltaisen perustelun ja kommentin presidentti Stubbin Moskovan puhelulle on tähän mennessä esittänyt Helsingin Sanomien päätoimittajan artikkeli viime sunnuntaina. Kun menossa on Venäjän ja Suomen uuden liittolaisen Yhdysvaltojen pitemmässä historiassa usein nähty samanaikainen sekä konflikti että sopimisen tarve, menossa on myös tuon tilanteen vaatima Suomen etujen mukainen sovittautuminen maailmaan sellaisena kuin se on. Presidentti Sauli Niinistön Mannerheim hetki oli sovittautua siihen Nato-jäsenyydellä oikealla hetkellä välttäen jäämisen nykyisen prosessin jalkoihin – minkä vakauttaminen nyt on nykyisen ulkopoliittisen johdon tehtävä.
Geopolitiikan aakkoset
Ainoa kauneusvirhe Yläjärven artikkelissa oli pohdinta Yhdysvaltojen nykyisistä intresseistä, jossa hän näyttää olettavan Yhdysvaltojen hyväksyneen Suomen Natoon sinisien silmiemme vuoksi. Pohjoisen maapallon tilanne on Yhdysvalloille yhtä uusi kuin Suomelle. Sen keskeisinä intresseinä ovat nyt Yhdysvaltojen pohjoisen turvallisuuden varmistaminen, Venäjän ja Kiinan liittokunnan sekä patoaminen että hajottaminen. Sen osa ja Yhdysvaltojen oma intressi on myös liittolaisuus Pohjolan ja sen NATO-USA rajamaiden Suomen ja Norjan kanssa, ja tai mutta se edellyttää Suomelta uuden asemansa osaamista.
Washingtonissa tiedetään hyvin Kiinan nykyisen globaalin geopolitiikan olevan suoraan Kiinan Konfutsen oppikirjasta: Antakaa muiden heikentää itseään ja sotia keskenään ja voittakaa niin vastustajanne ennen kuin otatte ne hallintaan. Tai Rooman keisari Augustuksen oppilaan Ranskan katolinen kardinaali Richelieun sanoin: ”… vihollisen voimia hallitaan liittolaistemme, eikä miekan vaan lompakon avulla ja sotaan mennään vain, jos liittolaistemme voimat eivät riitä… tietäen milloin voimme säästää ja milloin kuluttaa vain säästääksemme itseämme suuremmilta kuluilta…. Viholliset on pidettävä kaikkialla niin kiireisinä, etteivät ne voi voittaa missään.”
Richelieun mukaan voimien, tavoitteiden ja keinojen on oltava geometrisessa suhteessa eli tasapainossa keskenään. Samaan politiikkaan kuuluivat myös ”alliances de revers” (kauluksen alapuoliset liitot) eli vastustajien ja ystävien selustaan kehitetyt liittolaiset – kuten tuolloin 1600-luvulla Ruotsi suomalaisine hakkapeliittoineen.
Puhelinsoitto
On vaikea sanoa, millaiset sisäpiirit ovat olleet viime päivien hyvin koordinoidun, komean ja välttämättömän voltin takana. Ne ovat joka tapauksessa osanneet hyvin nyt nousevan globaalin geopolitiikan klassisista perusteita. Kuten jo 1600-luvun ranskalainen kardinaali sanoi, valtiolle on välttämätöntä ”neuvotella lakkaamatta avoimesti tai salaa kaikkialla, myös siellä missä hedelmät eivät ole kypsiä ja jopa enemmän siellä, missä se ei näytä tapahtuvan jatkossakaan… sillä usein myrskyn suuntaan voi vaikuttaa vain hetken.”
Vähintään keskeiset poliittiset ja sotilaalliset sisäpiirit sekä Helsingin Sanomien osalta ainakin sen keskeiset omistajat ovat jossakin vaiheessa säikähtäneet, että globaalin politiikan muutos voi johtaa siihen, että Suomen huudellessa sitä sun tätä anglosaksit ja Venäjä voivat jälleen sopia jotakin myös Suomesta ja koko Pohjolasta, kuten ovat tehneet Stolbovan rauhasta 1617 joulukuuhun 2021 asti. Kun tähän on herätty, on varmaan tullut mieleen, ettei ole kovin hyvä idea olla huonoissa väleissä uuden liittolaisen kanssa ja sodattomalla sotajalalla ja mykkänä naapurin kanssa. Nyt puhelun kuvaan sopii hyvin välttämätön yhteisymmärrys tärkeimmän liittolaisen Yhdysvaltojen kanssa.
Mutta ei siinä kaikki. Mahdollisesti tai ainakin toivottavasti maan sisäpiiri on havainnut, ettei Suomen tulevaisuutta ratkaista globaalissa etelässä vaan globaalissa pohjoisessa, missä nyt kohtaavat sulavan Jäämeren ympärillä aikaisemmin valtamerien suojaama Pohjois-Amerikan Yhdysvallat ja Euraasian Venäjä tukenaan Kiina – NATO-USA rajamaina mm. Suomi ja Norja.
Mutta siitä lisää ja jatkossa – kuten myös jo ilmestyneessä lajissaan ensimmäisessä Suomen ja Pohjolan geopolitiikan historiassa ”Mannerheim hetkiä, Suomi ja suurvallat Rooman ajasta NATO-USA rajamaahan”.